Kalle Könkkölä

Toiminnanjohtaja, Kynnys ry.

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Toipilas 1888, öljy kankaalle, 92 x 107 cm

Tämä kuva on aikuisena tuonut mieleen omia lapsuudenmuistojani. Pienenä olin aika heikko ja usein sairas. Oli kurjaa sairastaa, tietysti. Mutta toisaalta oli tosi hienoa parantua. Niinkään eivät mieleeni ole jääneet ne sairaudet kuin ne paranemiset. Ja etenkin ne sairauden vaiheet, kun vielä lellittiin, mutta ei ollut enää kipeä eikä pelottanut enää.

Tulee mieleen pitkä iltapäivä, kun saa tehdä sellaista mitä ei muuten saa. Ei tarvitse kammata tukkaa eikä laittaa vaatteita päälle. Lapsena oli aina kiva kun ei tarvinnut pukea ja aikuisena aina kun ei tarvitse riisua.

Muistan myös että sairaana sain leikkiä isän tavaroilla, joihin ei terveenä ollut lupa koskea. Esimerkiksi sain koskea laskutikkua, isä yritti opettaa minua, mihin hänellä ei yleensä muuten ollut aikaa. Kirjahyllystä tulee mieleen se, että lapsien sairastaessa isä luki ääneen Fredrika Runebergin muistelmia, joita ei luettu koskaan muulloin.

Kuvan pikkutyttö saa myös istua aikuisten tuolissa missä hän ei ehkä muulloin saa olla ja hänen takanaan on ehkä perheen paras tyyny ja paras huopa. Eikä yleensä kukkasia saa panna teekuppiin! Mutta nyt on toisin ja tyttö sai ehkä teetä ja pikkuleipiä.

Tämän kuvan ulkopuolella ovat vanhemmat ja voi vain kuvitella millainen huoli heillä on ollut.Vaikka lapsen paranemisvoima on ihmeellinen, niin kuitenkin lapsia kuolee. Joskus lapsista, jotka ovat kuolemansairaita, tehdään jo heidän eläessään muistoksi "enkelikuva". Niin tehtiin minustakin, vaikka lääkärien ennustukset eivät sitten toteutuneet. Tämänkin kuvan pikkuenkeli on parin päivän päästä taas "pikkuriiviö".