Vanhempi poikani on 16-vuotias ja siten hetkittäin taipuvainen tiettyyn mielipiteelliseen äkkijyrkkyyteen.
Sunnuntaina kävimme hänen kanssaan katsomassa elokuvan ‘71. Kyseessä on syntymävuoteni, mutta se ei ole syy, miksi elokuva ja sen aihepiiri jäi askarruttamaan mieltäni.
Syy on siinä, että juuri tänään meitä muistutetaan edelleen liiankin kanssa siitä, miten helpolla naapurit, ystävät ja sisarukset voivat kääntyä murhanhimoisiksi vihollisiksi.
1990-luvun alussa televisoihimme ilmestyi reaaliaikainen sota hajoavassa Jugoslaviassa. Olimme järkyttyneitä siitä, miten ihmiset, joiden lapset olivat käyneet samoja kouluja ja jotka itse olivat pelanneet jalkapalloa samoilla kentillä, ryhtyivät yllättäen lahtaamaan, raiskaamaan ja näännyttämään toisiaan.
Selitimme sen kuitenkin jotenkin niin, että sehän oli Balkania, jossa ne ovat muutenkin toisenlaisia. Onko se edes kunnolla Eurooppaakaan.
Vuonna 1994 sama toistui kymmenen kertaa isommassa mittakaava Ruandassa. Emme olleet niin järkyttyneitä, sillä olihan kyseessä Afrikka, jossa sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa. Vasta kansanmurhan laajuuden paljastuttua kätemme alkoivat täristä inhosta.
Afganistan, Irak, Georgia, Syyria… Aina vain jossakin muualla, ei Euroopassa, ei meillä.
Viimeisen vuoden aikana tuo myytti siitä, ettei tällaista voi tapahtua Euroopassa, on taas kerran murentunut. Sota Ukrainassa osoittaa taas kerran, kuinka käden käänteessä rauhan voi korvata hävityksellä.
Ajaessamme kotiin poikani kanssa sunnuntai-iltana tunsin sekä huolta että kiitollisuutta. Huolta siitä, miten helpolla naapurit, ystävät ja sisarukset tosiaan voivatkaan kääntyä murhanhimoisiksi vihollisiksi.
Kiitollisuutta siitä, että täällä Virossa näin ei ole tapahtunut – vaikka siihen olisi viimeisen 25 vuoden aikana ollutkin mahdollisuuksia yhtä paljon kuin Pohjois-Irlannissa, josta tuo ‘71 kertoo.
Virossa vallitsevasta rauhasta on kiittäminen varmaan sekä suojelupoliisia että sen asukkaiden järkevyyttä, ajattelin hetkeä ennen nukkumaanmenoa. Tyytymättömimmätkin täällä näyttävät ymmärtävän, että mikäli väkivaltaan tartutaan, menetettävää on enemmän kuin voitettavaa. Ken miekkaan tarttuu ja sitä rataa.
Olin jo nukahtamaisillani, kun muistin vielä yhden elokuvan. Parin viikon kuluttua elokuvateattereihin saapuu virolaistuotanto 1944, joka käsittelee nimensä mukaisesti toisen maailmansodan viimeistä vuotta Viron kamaralla.
Vaikka keskiyöllä koitti 2. helmikuuta, Tarton rauhan vuosipäivä, nukuin sinä yönä lopulta aika rauhattomasti.
RAIN KOOLI
Kirjoittaja on Viron yleisradion verkkopalvelujen päätoimittaja
rain@kooli.eu
