Matti Lackman: Kullervo Manner. Kumouksellisen muotokuva. Amanita. 284 s.
Tasan sata vuotta sitten, 18.7.1917, eduskunnassa poreili Suomen valtataistelun kuumin alkunäytös, kiista korkeimman vallan haltijasta Suomessa. Sosialistien ja itsenäisyysporvarien äänin (136–55) eduskunta hyväksyi valtalain, käytännössä itsenäisyysjulistuksen. Mutta lakia vastustava oikeistosiipi junaili kohta sen nurin Pietarissa.
Portteja sisällissotaan availtiin.
Valtalakimelskeen ytimessä pyöri eduskunnan puhemies, sosialidemokraatti Kullervo Mannerhttp://www.hs.fi/haku/?search-term=kullervo+manner (1880–1939). Äänestyksen päälle edustajat kajauttivat Mannerin johdolla eläköön ”vapaalle Suomelle” – ensi kerran, korkeissa odotuksissa.
Kesään 1917 asti oli Mannerin poliittinen ura noussut – ja siitä oli lähtevä alamäki. Toiveuni vaihtui painajaiseksi. Vastakkaiset vaiheet hahmottuvat näkösälle Matti Lackmanin http://www.hs.fi/haku/?search-term=matti+lackmaninkirjoittamassa Kullervo Manner -elämäkerrassa Kumouksellisen muotokuva.
Kullervo Manner syntyi 1880 papinperheeseen Kokemäellä, luki yliopistossa kreikkalais-roomalaista filologiaa ja sitoutui suurlakossa 1905 marraskuun sosialisteihin. Heistä moni kiipesi Sdp:n johtoon edustaen radikaalimpia siltasaarelaisia.
Mannerista tuli lehtimies ja puhuja, Sdp:n puheenjohtaja ja eduskunnan puhemies 1917, punaisten pääministeri ja viimein diktaattori 1918, ja itärajan taa paettuaan hän johti kommunistipuoluetta vuodet 1920–30. Mutta 1930-luku löi lopullisen niitin: koitti epäsuosio ja potkut puolueesta, leirituomio ja paikka joukkohaudassa 1939 lähellä Uralia.
”Valtion ruumisliinoissa, haudan syvyys 2 metriä”, viranomainen kirjasi.
Pääkysymys on: Löytyykö Mannerista kiintoisia, ratkaisevasti uusia seikkoja, Suomessa ja Neuvostoliitossa? Kyllä vaan, Lackman on penkonut suomalaisia ja venäläisiä arkistoja, joista etenkin Nkp:n vanhassa puoluearkistossa on tullut hyviä osumia.
Mannerista piirtyy aiempaa terävämmät ääriviivat kiisteltynä sosialistina, taidossaan jopa ihailtuna puhemiehenä ja epävarmana kapinajohtajana, joka itärajan takana paitsi dogmatisoitui äkkivääryyteen, myös katui ja poti itsesyytöksiä.
Ulkoisesti Manner piti herraintavat, ja hankki Moskovaankin pukunsa Tukholmasta.
Kirja hahmottaa Mannerin Suomen-ajan moitteetta, mutta rankemmin osuu kuva neuvostovuosista. Skp:n johto kiehui omissa liemissään, kukin varmisteli oikeaoppisuuttaan, kuppikunnat kampittivat toisiaan. Manner sai välillä O. W. Kuusisesta http://www.hs.fi/haku/?search-term=o.+w.+kuusisestaryhmineen yliotteen, kunnes 30-luvulla osat vaihtuivat.
Suhde Suomeen kivisti jokaista. Alinomaa piti maalailla visioita ja kuviteltuja kumouksia, mutta Lackman muistuttaa maanläheisesti, kuinka ohuiksi saavutukset jäivät. Ohranan ja lapualaisten iskut tekivät Mannerille viimeistään 1930 selväksi, että Suomeen ei ole minkään kapinaratsun selässä ikinä asiaa.
Luisusta tuli jyrkkä koko Skp:lle – jo varhain Mannerille ja hänen vaimolleen Hanna Malmillehttp://www.hs.fi/haku/?search-term=hanna+malmille. Malm hukuttautui 1937 vankina Solovetskissa ja Manner kuoli ilmeisesti radioaktiiviseen säteilyyn.
Lackman arvioi Mannerin puolueuskolliseksi idealistiksi, ei kuitenkaan pelkuriksi. Hän väreili vankkaa karismaa, sen sijaan pelurina hän oli Kuusista lahjattomampi.
Mutta kun on saanut etunimet Kullervo ja Akilles, voiko elämästä muuta kehkeytyä kuin murhenäytelmää?
- Historia Seuraa
- Suomen itsenäisyys Seuraa
- Kirja-arvostelut Seuraa
Kommentit
Kommenttisi on moderoitavana. Viestejä julkaistaan sitä mukaa, kun toimitus ehtii niitä tarkistaa. Viestejä tarkistetaan arkisin kello 7–24 ja viikonloppuisin kello 8–24